Gluteeniton Bostonkakku

Pulla. Tuo kaikkien leivonnaisten isä ja äiti. Juhlapöydän kiistaton yksinvaltias. Perinteikäs herkkumötikkä johon jokaisella äidillä on oma salainen reseptinsä. Sekä mummolla. Äitejä nekin usein. Niin. Mutta pulla. Erilaisia, samanlaisia. Aina maistuvia (no ei aina). Tämän jauhoista, sokerista sekä muista asioista rakennetun aarteen tuntee kaikki, ja kaikilla on pullaan liittyvä tarina. Joku miettii varmasti että, ”hmmm onko mulla pullatarinaa?” niin on sulla. Mieti ja muistele.

Oma suhteeni pullaan alkoi varmasti jo ennen syntymää. Muistaakseni. Ja vahvistui suureksi rakkaudeksi heti siinä syntymän jälkeen, kun Kotkan Keskussairaalan canttiinin tätien leipomista nisuista synnärille asti vaeltanut tuoksu tavoitti vastasyntyneet sieraimeni.

”Ahhh. Tätäkö on elämä?” Ajattelin. Pullantuoksuista vauva-aikaa. Todellisuus iski vasten kasvoja hyvinkin nopeasti, kun ei äiti iskenytkään kotona suuhun korvapuustia vaan jotain ihan muuta. Noh, ehkä tämä vielä tästä muuttuu. 

Vaan eipä muuttunut. Ihan kaikkea muuta mössöä sai kyllä ihan kyllästymisen asti. Soseita ja muita epämääräisiä keitoksia. Mutta ei palaakaan pullaa. Äiti kyllä leipoi sitä hyvinkin usein mutta eipä saanut pieni Marko muruakaan näistä leipomuksista. Aina juhliin mennessä leijaili ihana pullantuoksu pieneen nenääni, ja silmät kiiluen odotin kun pöytään toimitettiin iso kasa vastapaistettuja pullanmötkäleitä.

Siihen aikaan en vielä osannut paljon puhua, ja se voi olla yksi syy miksi en koskaan pullaa vauvana saanut. Huusin kyllä kovasti, mutta minua ei ymmärretty. Ainoastaan kohdeltiin väärin. Tämäkös kiukutti. Kostoksi aloitin säännöllisen yöllisen heräilyn sekä huudon, ja päätin että se loppuu vasta kun pääsen myös osallistumaan näihin pullabakkanaaleihin. 

Huusin öisin. Aika pitkään. Sitten meni fiilis. Kurkku kipeytyi ja huutaminenkaan ei tuottanut toivottua lopputulosta. Ajattelin muuttaa strategiaa. Opettelin salaa konttaamaan. Hiljainen lähestymistapa saattaisi toimia paremmin.

Taas juhlat tulossa ja olin oppinut jo tunnistamaan ympäriltäni tunnusmerkkejä tulevista leivontapäivistä. Sokeria ja hiivaa löytyi kaapeista normaalia enemmin. Tosin tämä merkki ei aina ollut varma, koska naapurin Pertza kävi sitä jatkuvasti lainaamassa johonkin mehuprojektiinsa. Sitä projektia sitten parvekkeelta usein seurailtiin ja ihasteltiin. Pertza tykkäsi siitä mehusta kovasti ja usein sitten lauloi takapihalla jotain aikuisten lauluja. Hienoja muistoja.

Varma merkki tosin aina oli kun äiti kaivoi essun kaapista ja puki sen ylleen. Siitä alkoi operaatio jota seurasin pöydän alla haukan lailla. Äiti ei välttämättä vielä tuolloin tiennyt että pieni poika pullankiilto silmissään osaisi olla niin ovela. Pullat valmistuivat ja äiti asetteli ne pöydälle nättiin nippuun.

Odotin sopivaa hetkeä iskeä. Heti kun äidin silmä vältti, nousin salaa pystyyn ja nappasin pöydältä yhden tuoreen pullan. Liikuin niin sulavasti ja äänettömästi että vain ihme enää tulisi estämään saaliini nauttimisen omassa salaisessa piilopaikassani. Noh, se ihme tapahtui ja äiti huomasi. Olin kai laskelmoinut askeleet väärin tai mitannut pakomatkan pituuden jotenkin pieleen.

Syytän naapurin Pertzaa, joka laulullaan herpaannutti keskittymiseni. Mutta. En ihan tarkkaan tiedä mitä siinä sitten tapahtui. Ehkä äiti osasi arvostaa ylinokkelaa suunnitelmaani tai jotain. Hän istutti minut syöttötuoliin ja antoi jättimäisen korvapuustin käteeni. Itkin. Tilasin lasin maitoa siihen kylkeen ja olin onnellinen. Siinä samassa suustani pääsi ensimmäinen kokonainen sanani ”Pulla”. Äitikin itki.

*****

Tuosta ihmeestä eteenpäin sain syödä pullaa. Ja minähän söin. Aina kun sitä oli saatavilla. En ihan osannut tuolloin vielä ymmärtää miten suuressa roolissa pulla onkaan ihmisten elämässä. Koska sitä tosiaan oli tarjolla kaikissa mahdollisissa kinkereissä.

Synttäreillä, nimppareilla, häissä, kastejuhlissa, hautajaisisssa ja valmistujaisissa. Oli juhannuspullaa, laskiaispullaa, joulupullaa, uudenvuodenpullaa, lauantaipullaa, pullapullaa ja pullaa. Aina pullaa. Juotiin pullakahvit, syötiin pullakahvit.

Naapurin Pertzalla oli kuulemma käynyt joku sairas pulla, mutta siitä en tiedä enempää. ”Pulla päivässä pitää lääkärin loitolla” oli sanonta, mutta sen paikkansa pitävyydestä en osaa sanoa mitään. Joku taas sanoo pullan pitävän pyllyn pyöreänä. Voi ollakkin. En montaa neliöpyllyä ainakaan muista nähneeni.

Vuodet vierivät ja pulla piti paikkansa elämässäni. Muistan aina ja ikuisesti sen tuoksun kotiin tullessa jo ulko-ovella tuoksui pulla. Se tuoksu vie minut aina takaisin lapsuuteen ja niihin fiiliksiin mitä silloin tuo tuoksu sai aikaan. Hajumuisti. 

Enkä tiedä onko parempaa kuin tuore vastavalmistettu pulla. Lämmin ja pehmeä. Kylmää maitoa lasillinen siihen kaveriksi ja done. No joo. On varmasti montakin parempaa asiaa, mutta muistoistani löytyy montakin hetkeä kun juuri nuo asiat olivat siinä tilanteessa parasta mitä voi kuvitella. Nykyään osaa kuvitella jo muitakin juttuja ja eri leveleillä. Enkä juo kyllä maitoakaan. Enää. 

Joskus silti on kiva kokeilla omia siipiään pullataivaalla, ja testata erilaisia juttuja. Tämän reseptin Gluteeniton Bostonkakku yksi niistä kokeiluista. Samalla pyöräytettiin muutamat voisilmäpullat samasta taikinasta, kun sitä hieman jäi yli 🙂 Gluteenittomia korvapuusteja tulemme varmasti testaamaan tässä lähitulevaisuudessa.

Koska sokeri joskus maistuu hyvältä ja suklaa, niin näppärästi tehostimme tuota vielä Nutellalla jota levitimme väliin ennen rullaamista. Oli hyvää. Aika makeaa, mutta niin pullan kuuluukin olla.

XXXXX

Marko